Äärimmäisyyksien aika

Äärimmäisyyksien aika, Eric Hobsbawm, Vastapaino, Tampere, 1999, 776 sivua

Eric Hobsbawm on tunnettu 1800-luvun historian kirjoittajana. Siksi ehkä juuri hän on oikea henkilö kirjoittamaan 1900-luvun suurta kertomusta. Muistuttaahan aika 1980- ja -90-lukujen vaihteen jälkeen suuresti 1800-lukua, nationalismin ja liberalismin kukoituksen muodosssa. Tai kuten venäläinen kirjailija ja aikaisempi toisinajattelija Aleksander Solzhenitsyn, jota Hobsbawm lainaa, totesi, että nyt kuolleeksi julistetun sosialismin syntysyyt, ne ongelmat joita se väitti ratkaisevansa, ovat yhä olemassa. Tärkein kirjan huomio 1900-luvusta on kuitenkin se, että 1900-luku oli eittämättä kaikkien aikojen raa'in ja väkivaltaisin vuosisata.

Hobsbawm jakaa kirjan kolmeen ajanjaksoon. Hän aloittaa 1900-lukunsa vuodesta 1914, jolloin alkoi suuri teurastus, jota Hobsbawm kutsuu nimellä katastrofin aika. Tähän aikaan sisältyy myös bolshevikkien vallankumous, jonka tuloksena syntyneen valtion kuolinvuoden Hobsbawm ottaa kirjan lopetuskohdaksi ja samalla "lyhyen 1900-luvun" loppuajankohdaksi.

Tämä teos kertoo maailmalle historiankirjoituksen tärkeimmästä tehtävästä, eli siitä että historioitsijat ovat yhteiskunnan muisti; historioitsijat kertovat asioista, joiden toistumisen mahdollisuutta usein vallitsevien taloudellisten ja poliittisten oppien sokaisemat poliitikot ja muut päättäjät eivät ota huomioon. Tällainen asia on esimerkiksi taloudellisen ja poliittisen liberalismin romahdus 1930-luvun suuren laman aikana.

"Lyhyen 1900-luvun" ensimmäinen jakso päättyykin toiseen maailmansotaan, jossa liberaalidemokraattiset ja toisaalta bolshevistiset voimat yhdistyvät taisteluun fasismia ja sen lähi-ideologioita vastaan. Eikä Hobsbawmin historiaan kuulu vain Euroopan ja lännen tapahtumat vaan myös siirtomaitten vapautuminen, myöhemmin sissiliikkeet, sekä muut kolmannen maailman historian käännekohdat. Hobsbawm käsitteleekin mielenkiintoisella tavalla kolmannen maailman ja myös länsimaitten läpikäymää modernisaatioprosessia; tarkastelutavassa yhdistyvät sosiaalihistoria ja poliittinen historia.

Hobsbawmin 1900-luvun historian toisen jakson,"kulta-ajan" , aloittaa Euroopan raunioista alkanut kylmä sota. Hobsbawm sitoo lukijalleen erilaiset taloudelliset ja poliittiset langat vyyhdeksi, jossa yhdistyvät niin Euroopan yhdistyminen, supervaltapolitiikka, talouden kehitys, kuin jokin jota kutsutaan sotilasteolliseksi blokiksi. Niinpä tavalliselle lukijalle tarjotaan ainutlaatuinen tietopaketti nykyisen maailmamme taustoista. Eikä Hobsbawm tyydy vain faktojen esittämiseen, vaan hänellä on selkeät ja mielenkiintoiset tulkinnat näitten vuosikymmenten tapahtumista.

Kulta-aikaan kuuluu myös tietenkin hyvinvointivaltion rakentaminen, joka sen jälkeisellä kriisin ajalla osoittautui ehkä vain väliaikaiseksi yhdessä sen synnyttäneen työväenluokan kollektiivisen kulttuurin kanssa. Taloudellisesti kulta-aika päättyi 1970-luvulla sellaisista syistä kuten talouden ylikuumeneminen, joka nykyään on niin tuttu termi taloustieteilijöitten puheissa, mikä on osoitus siitä muutoksesta jonka kulta-ajan loppuminen on ajatteluumme tuonut.

Hobsbawm tarkastelee esimerkiksi 1960- ja -70-lukujen opiskelijaradikalismia aikansa yhteiskunnallisten muutosvoimien tuotteena.Yhteiskunnallisen vallankumouksen muotoina olivat myös naisten aseman nousu, sukupuolikäyttäytymisen vapautuminen ja nuorisokulttuuri. Kaiken tämän takana oli Hobsbawmin tulkinnan mukaan yhteiskunnan sosiaalisten siteiden rapautuminen, jonka taustalla oli yltiöindividualistinen ideologia. Individualistinen ideologia tiivistyi Ison-Britannian pääministerin Margaret Thatcherin toteamukseen: "ei ole olemassa sellaista asiaa kuin yhteiskunta".

Tämän ääri-individualistisen ideologian vastinparina oli neuvostoblokin yhä enemmän paikalleen jämähtänyt byrokratia. Hobsbawm onkin omimmillaan tutkiessaan neuvostojärjestelmän luonnetta stalinismista Prahan kevääseen. Vielä 1960- ja -70-luvuilla kaikki näytti järkähtämättömältä kommunistisessa maailmassa. Staattiseen tilaan tuli kuitenkin muutos, joka onkin Hobsbawmin historian kolmannen osan kantava teemahänen käsitellessään "maanvyörymäksi" niemeämäänsä aikakautta. Tämän aikakauden ilmentymä lännessä oli valtiojohtoisen taloudenpidon ja toisaalta vapaan markkinatalouden apostolien välinen kaksintaistelu.

Poliittisesti maanvyörymän aika oli erilaisten vasemmistolaisten vallankumouksellisten liikehdintää 1960- ja 70-luvulla. Niinpä on hämmästyttävää, joskaan ei Hobsbawmia ainakaan jälkikäteen yllättävää, miten lähes vallankumouksellinen tilanne maailmassa muuttui kommunismin romahtamiseksi 1980-luvulla. Hobsbawm osoittaakin asiantuntemuksensa marxismi-leninismissä ja neuvostojärjestelmän tuntemuksensa osoittamalla ne syyt, jotka johtivat Gorbatshovin uudistuslinjan epäonnistumiseen ja Neuvostoliiton hajoamiseen.

Hobsbawmin Äärimmäisyyksien aika on valtava fuusio, jossa yhdistyvät poliittinen historia, sosiaalihistoria, taloustiede ja taiteitten ja luonnontieteitten asiantuntemus tavalla, joka tekee tästä kirjasta 1900-luvun historian perusteoksen. Se luo näkökulman siihen menneisyyden ajanjaksoon joka eniten meihin vaikuttaa ja luo mahdollisuuden ehkä kurkistaa tulevaisuuteemmekin.

Takaisin Samppa Sirnön kotisivuille